Ostoskorin sisältö0  tuotetta - Yhteensä 0.00 €

Kankaan kiinnitys ja kankaan kulmien taittaminen

Pohjustusaineen levittäminen

Maaliskuun ensimmäinen kuvistunti

POHJUSTAMINEN

Hei, olen valmistanut ensimmäisen ison maalauspohjan. Tarkoitukseni on toteuttaa kymmen uutta maalausta. Kuvissa olevan maalauksen koko on 170x140. Maalauksen mitta ilmoitetaan aina korkeusxleveys ilmaisulla.

Kankaan kiinnitys tapahtuu seuraavasti. Kiilapuut kootaan ja kehikosta otetaan ristimitta. Sillä varmistetaan, että puut ovat suorassa linjassa. Itse kiinnitän isoihin puihin välipuun tueksi tukevoittamaan ja pitämään suoran kulman paikallaan. Jos ristimitta on eri pituinen, kiilapuita pitää nakuttaa vasaralla oikeisiin suhteisiin. Kuvissa ristimitta on otettu uudestaan kankaan pingottamisen jälkeen. 
Kun puut ovat oikeassa mitassa, kiinnitän kankaan. Se tapahtuu jokaiselta reunalta yhtäaikaa, aloittaen aina yhden kiilapuun keskeltä, edeten kulmia kohden, vuorotellen jokaiselta kiilapuulta. Näin kangas oikenee, suoristuu ja kiristyy jo osin. Kangasta ei saa jättää liian löysäksi, eikä kuitenkaan vetää nitoessa liian tiukalle, koska silloin se venyy muodottomaksi, pahimmillaan vääntäen kiilapuutkin, kun pohjustusaine levitetään ja kun aine kuivuu. 

En nido kangasta ihan kulmiin asti, vaan jätän työskentelyvaran kankaan kulmataitosta varten. Kuvissa näet tavan, jolla taiteilijat kiinnittävät kankaan siististi. Joskus käytän ohutta neulepuikkoa apuna kankaan kulmia taittaessa, varsinkin, jos olen sattunut nitomaan liian lähelle kulmaa reunaosuuden. Vedän suht napakasti kulmataitokset kiinni.

Maalauskankaan ostan yleensä Taidemaalariliiton tarvikevälityksestä. Käytän pääsääntöisesti pellavakankankaita, joskus puuvillaa. Kangasta levylle kiinnitettäessä/liimatessa käytän vanhoja lakanakankaita, jotkut taiteilijat jopa hauskoja pöytäliinakankaita tuomaan maalattavaan kuvaan lisäkuviointia.

Nyt kun kangas on kiinnitetty, tarkistan ristimitan uudestaan. Tämä on tärkeä vaihe, jota ei pidä unohtaa. Kangasta kiinnitettäessä kiilapuut ovat saattaneet muuttaa suhteitaan. Jos kulmamitat heittää, liikutan puita käsin tai vasaralla kevyesti nakuttamalla.

Kun mitat ovat kohdillaan, on pohjustuksen aika. Nykyään käytetään valmista gessoa, liitu ja liima-ainesta, suoraan kankaalle. Ennen pohjustettiin paljon niin, että ensin levitettiin ohut liimakerros ensin ja sitten vasta varsinainen liituaines. Mukavuutta tai työskentelyn nopeuttamista tai materiaalien kehittymistä, tänä päivänä homma hoidetaan simppelimmin. Toki, on paljon muitakin pohjustustapoja ja sellaisia käytän itsekin, esimerkiksi kun valmistan temperamaalaukselle pohjan. Siitä kerron toiste. Nyt valmistan pohjan öljyvärimaalaukselle.

Gesson levittäminen aloitetaan kankaan keskeltä, koska se alkaa heti kiristämään kangasta. Näin se kiristää tasapuolisesti kohdistaen kosteuden joka suuntaan. Työskentelen ripeästi. Kangas kiristyy jo silmin nähtävästi, kun gesson levitys etenee kohti kulmia. Silloin on nähtävissä, miten kangas nousee muutaman millin kiilapuiden päälle. Kangas on siis irti kankaan alla lepäävästä puusta. Annan gesson kuivua seuraavaan päivään ennenkuin levitän gesson kiilapuiden/maalauksen reunoihin. Kankaan voi jättää myös näkyviin. Mutta jos varsinkin, kuten minä, maalaa ronskisti ja maalia leviää reunoille, on hyvä, jos reunat ovat myös pohjustettu. Usein myös maalauksen valmistuttua on hyvä viimeistellä maalauksen reunat sopivalla värillä, jolloin pohjustus on paikallaan. Mutta pohjustuksen voi tehdä reunoille myös myöhemmin. Tapoja on monia.

Tärkeä vaihe on antaa pohjan kuivua vaaka-asennossa etteivät puut väänny. Itse kuivatan pohjat lattialla, varsinkin isot pohjat. Pieniä pohjia saatan nostaa joskus kuivumaan seinää vasten viistosti. Maalaan paljon seinällä. Eli laitan ruuveja seinään, joiden päällä kiilapuu lepää. Kuvassa on kuitenkin tällä kertaa maalausteline. Isoa maalausta maalatessa näin, joudunkin välillä nousemaan tuolille, mutta teline on kätevä. Voin siirtää maalausta ja tehdä tilaa toiselle maalaukselle.


Maaliskuun toinen kuvistunti

VIERAILU NÄYTTELYYN

Kävin viime sunnuntaina Mäntässä. Mänttä on keskellä ei mitään. Sinne meneminen vaatii erityistä suunnittelua, mutta Mänttää ei voi sivuuttaa. Varsinkaan nyt kun siellä on uusi Serlachiusmuseo, uudeksi voi sanoa pari vuotta vanhaa, ja museossa esillä saksalaisen keräilijän kokoelma Kieferin teoksia. Kiefer on vaan niin must, että se on pakko nähdä ja varsinkin jos hänen teooksiaan on saatu Suomeen! Kiefer on nykymaalarille eräänlainen ikonihahmo. Maailman sotien jälkeiseen vuosiin syntyneet, erityisesti saksalaiset taiteilijamiehet ovat ammentaneet sotien tuomaa aihepiiriä ihan kunnialla. Kieferinkin teoksissa on sitä myllerrystä, mitä me myöhemmin syntyneet voimme vain kuvitella runnellusta ajasta ja jälleenrakentamisen vuosista. Kaikki on suurta. Maalaus on niin iso, että sitä ei voi tarkastella läheltä, ainoastaan materiaalin tuntua voi hämmästellä, mutta muuten maalaus on otettava haltuun kauempaa ja miltei nöyrryttävä sen mahtipontisuuden edessä. Kiefer on Kiefer. Miltei jumala. Hän näyttää volyymin ja massan, tuo sen syliin tykö ja täyttää mielen. Se että hän pohtii ja mietiskelee maailman ulottuvuuksia ja filosofisia näkökulmia, jää minun mielestäni kuitenkin toisarvoiseksi. Niiden phdintojen huutaminen ei ole fokuksessa, kun teoksia katselee. Teos kyllä itse paljastaa itsensä. Kieferin sanat voisivat härnätä kokemuksellisen katsomisen suuntaa, joten en lue niitä. Katson vain. Vähäiset sivuaine opintoni filosofian osalta saavat riittää asian ymmärtämiseen havainnon ja katsomisen tarkentamisen osalla. Elämä kyllä elettynä antaa sen, mikä jää vaille luettua tekstiä. 
Kiefer on liittänyt paljon muuta materiaalia maalauksien yhteyteen. Ne korostavat maalin kerronnan pintaa ja ovat sovittamassa asioita ja yhdistävät ajatuksen maalauksellisuuteen. Väri on massaa. Väri on rakennettua pintaa. Väri on tukehtuma. Väri on polku. Väri on ja väri ei ole missään. Kiefer sanoo maalauksessa sen mitä tiesit, mutta et ollut osannut ajatella. Kieferin jälkeen olo ei ole sama. Kiefer jää mieleen moneksi päivää. Kieferin teokset kiehtovat. Ne eivät ole sama asia kirjan kuvissa kuin livenä nähtynä. Kiefer räjäyttää. Kiefer listaa. Niin ajankohtaistakin. Poliittista. Kieferin kirjat, taiteilijakirjat, kirjateokset, ovat oma lukunsa. Seitsemän tonnia painoa. Kasa lyijykirjoja. Kasa painavaa sisältöä. Salaisuuksia, otteita ja unohdettuja kertomuksia. Kirja, joka on nostettu ylös. Uskontojen peruskivet, järkäleet ja perkeleet. Kaikki on tuotu nähtäville ja kuitenkin verhoiltu kiinni.

Kiefer on minulle kuin maalarin tunnustus, mutta kyllä Mäntän hienon museon vanhalla puolella, Joenniemen kartanossa olevat kokoelmatkin sykähdyttävät. Näyttelyripustus on nykyaikainen, uusi, erilainen ja piristävä. Pidän siitä, että museossa asiat yksinkertaistetaan, niin, että teokset ovat pääroolissa ja katsojalle vain luodaan helppo tulokulma. Niin helppo, että nuorimmainen viihtyy yhtälailla kuin aikuinen. Museo ei ole museo, vaan museo on taidetila, huone, joka antaa palan sivistystä.

Pikku huomio kokoelmissa: taannoin kerroin kuvisluokka sivulla pahville maalaamisesta. Ja miten hienoa oli nähdä Gallen-Kallelan 1875 maalaama Kristuksen pää, Pahville! Värit ja maalauspinta moitteettomassa kunnossa. Vau.

Suosittelen, jos et pääse Mänttään, käy jossakin toisessa näyttelyssä. Olen varma, että tulet näyttelystä toisin ajatuksin. Voimaannuttavaa kokemusta!